Enterorokko voisko sitä muuta toivoo näin joulun alla, ensiksi se tarttui tyttäreeni ja seuraavana päivänä tuli mulle :/ on tässä pari päivää nyt mennyt hassuin fiiliksin en tie kutittaisko vai sattuisko, lasta tää tauti ei näyttäis haittaavan :) ..en muista millon viimeks oiskaan ollut aikaa vaan olla ja ihmetellä, aika hektisiä aikoja eletty, koko ajan ollu tekemistä.. nyt kun oon vaan ollut ajatusteni kaa on mieleen tullu vaikka mitä ajatuksia ja kysymyksiä, olenko huono äiti kun jätän lapseni viikoiksi? toisaalta mulla ei ole koulutusta joten se parantais tulevaisuutta, entäs mies miten meidän suhde muuttuu vai muuttuuko se? tuleeko siitä outoo kun nähdään vaan v-loppusin? kuinka se pärjää yksin pyörittämäs taloutta? vaikka toki asiasta on keskusteltu että lähdenkö opiskeleen ja mies on koko ajan kannustanut lähtemään ja sanonut että pitää kodin pystys sillä välin.. mutta kylläpä sitä vaan tulee mietittyä.. entäpäs sitten kun olen asuntolassa ja mulla on paljon aikaa vaan olla, alkaakohan mua ahdistaan sielä oleminen, vai saanko sillonkin järkeiltyä asiat niin että ratkasu on tulevaisuutta ajatellen fiksu.. ääh näin joulun alla ois kyllä paljon kivempiakin asioita pohdittavana mutta kyllä tuo lähestyvä Jämsään lähtö vie väkisinkin osan ajatuksista.. harmi että tällä hetkellä hyvin suurenkin osan..

Hui, tästä tää sit kaiketi lähtee.. avaan heti alkuun hieman blogiani, tulen kertomaan elämästäni äitinä joka lähtee tammikuussa opiskelemaan eri paikkakunnalle kuin mieheni ja lapseni, asun viikot asuntolassa ja viikonloput/harjottelut sekä lomat kotona. Muutimme alunperin Jämsänkoskelle lähihoitaja opintojeni takia, lapseni sairastumisen sekä kamalan paikkakunnan vuoksi muutimmeki vuoden jälkeen takas Tampereelle, mutta päätin kaikesta huolimatta jatkaa opintoni sielä loppuun mutta tällä kertaa joudun kohtaamaan Jämsän ja Jämsäläiset yksin, hui!

Koulun alkamista odotan tällä kertaa ihan eritavalla.. tavallaan hyvinkin surullisena, ihan kamalaa joudun olemaan erossa mun maailman tärkeimmistä henkilöistä, ja toisaalta hieman mielenkiinnolla millaista se on, koulun jälkeen en lähdekkään lapsen kaa ulkoileen, kukaan ei herätä mua yöllä en kuulekkaan satoja kertoja päivässä sanoja "äiti" toisaalta ajatus siitä ahdistaa, toisaalta houkuttaa.. onhan tämä ollut taas rankka jakso lapsen kanssa! Lapseni sairastaa siis lastenreumaa, jouduttu ravaamaan paljon sairaalassa ja juuri oltiin eristyksissä 5 päivää vesirokon takia.. Tunteet on kovin ristiriitaset! Saas nähkä kuinka käy kun olen ollut koko tämän 5v lapseni kanssa yhdessä! Lapselle kerrottuani hän oli innoissaan "jee äiti sit me voidaan jutella tietokoneella" ..voi kun olisi itselläni sama riemu tällä hetkellä lähinnä surettaa ajatuskin :(